...oli perusteellisen sekava päivä. Tässä on tulossa yksi osa lisää endometrioosi- ja IVF-elämää, joten aiheeseen kyllästyneet voivat lopettaa tähän.

Viime viikolla aloitin Progynovien napsimisen tähtäimenä alkion siirto. Eilen oli ultra, jossa katsottiin missä mennään. Tilanne on parantunut kesäkuusta huomattavasti, endometrioomat ovat pienentyneet ja kohdun limakalvo näyttää oikein hyvältä. Jatkan hormoneja ja tiistaina aloitan toiset. Torstaina soitto labraan ja jos meidän pikkuiset ovat kestäneet sulatuksen niin ensi perjantaina on alkionsiirto.

No tämähän kuulostaa hyvältä, eikös. No siinäpä ne hyvät asiat sitten ovatkin.

Miun suunnitelmani, että en pistä tällä erää kroppaani siihen rääkkiin, että munasoluja koetettaisiin kerätä, sai melkoisen pahan kolhun. Tuli pieni todellisuuskatsaus, että molemmissa munasarjoissa olevat endometrioomat voivat reilussa kolmessa vuodessa tehdä melkoista tuhoa. Toiseen munasarjaanhan kun ei enää edes päästä käsiksi keräystilanteessa.

Eli toivottavasti ensi perjantaina olevaan alkion siirtoon tuli sitten melkoiset odotukset ja paineet. Itkeä tyrskin eilisen iltapäivän näitä pohtien ja ahdistuen, että enkö todellakaan voi tehdä omia päätöksiä vaan endometrioosiko päättää miun puolesta.

Loppupelissä pysyn kesällä muodostamassa päätöksessäni. Nämä alkiot käytetään ja tällä erää mahdollisuudet oli siinä. Miun pääni ei enää kestä kipua ja se kipuhelvetti keräyksen jälkeen oli jotain uskomatonta. Mie en siihen itseäni pistä nyt. Ajatus siitä, että alkionsiirto johtaa vain kuukautisiin jo ahdistaa aivan helvetisti. Onneksein muruseni tukee minua. Vaikka poden syyllisyyttä, etten jaksa enempää nyt.

Nyt sitten katsotaan, onko miusta tarkotus tulla äiti vai ei. Otan tietoisen riskin, että jos ei nyt niin mikä on tilanne opintojen päätyttyä. Siinä voi olla edessä endometrioomien leikkaus ja mitä muuta nyt tämä tauti tuokaan tullessaan.

Rakas paska tautini.

Kaikki halukkaat saavat pitää peukkuja, miula itelläin optimistisuus on karissut jonnekin roskiksen pohjalle niiden lukuisten negatiivisten raskaustestien mukana.

Tänään olisi Oulun blogitapaaminen, jonne leivoinkin eilen ja tavarat pakkasin kassiin, mutten lähde kuitenkaan. Tahdon olla nyt vain omissa oloissani. Pahoitteluni Orvokki! Odotin todella paljon tuota tapaamista.

Kaunista viikonloppua kaikille, ehkä tämä tästä taas iloksi muuttuu.

Eli kävimme pikavisiitin Savonlinnassa. Haaveilinko joskus tilanteen rauhottumisesta, huokaus. No toisaalta reissun jälkeen on ollut rauhallista, ku tästä eukosta lähti voimat, ei vaan jaksa mittään työpäivän jälkeen.

Lauantaiaamuna lähdettiin ja maanantai-iltana myöhään tultiin. Melko raskas reissu, mut kotona ollaan. Reissussa onnistuin kolhimaan miehen siskon autolla toista autoa, onneks on liikennevakuutus. Ei ehkä ihan ole hyvä idea stressaantuneena ajella yksin noin 1300 km kahteen ja puoleen vuorokauteen. Ei ollu ihan kaikista virkein kuski. Paluumatkalla piti jo tirsat ottaa, kun ei tullut mitään ajamisesta.

Oli ihana nähdä rakkaita immeisiä, mut syy reissuun ei ollut niin ihana. Tää oli nyt toinen visiitti Savonlinnaan tänä vuonna ku lähden pikana sairastapauksen vuoksi. Pääsiskö joku kerta ihan vaan lomalle? "Ei kahta ilman kolmatta" soi päässäni.

Nyt TODELLA odotan, et työt loppuu, huh. Ja päätimme, että haaveissa ollut Kuusamon reissu jää tekemättä nyt. Ei vaan täl eukol riitä voimat. Sekin tietäisi miule paljon ajokilometrejä ja se ei just nyt tunnu lomalta. Aikomuksena on tehdä lähialueille päiväretkiä ja ihan vaan lomailla kotona (lue viettää aikaa kirjojen kans) ja sitten sitä pakkaamista pitäis harjotella jälleen kerran.

Se ois aamupalan aika ja pyykit ulos kuivamaan ja sitten töihin. Heräsin tänä aamuna kuudelta ja ajattelin, et pyykkiorjaa vois vähän rääkätä. Alan vissiin saada jotenkin voimia takasin ku jaksoin kuudelta nousta ilman että tulitikkuja tarvii silmiin ;)

Oulun reissusta tulee viel kuvia ja tästäkin reissusta vähän enemmän. Tämä oli tämmöinen tiedotuspostaus :D

Kaunista loppuviikkoa kaikille!

...Kirjoitan tänne kun en oikein tiedä kelle soittaisin, kelle puhuisin, etten saa vaan lisää pahaa mieltä. Tiedän, ettei kukaan tarkoituksella sitä tahdo aiheuttaa miule, mutta nyt näköjään pillitän pienimmästäkin.

Huomaan, että nyt alkaa käydä todella rankaksi tää hoitokierre, ilmeisesti lamautuspiikki alkaa purra, tunteet sekaisin. Viime yönä kun valvoimme muruni kanssa tilitin, etten tiedä miten kauan jaksan kroppaani rääkätä ja milloin sanon, että nyt hoidetaan vain endometrioosia. Selvisin kuukautisista, vaikka jälkikivut on olemassa ja kroppa ei kestä samaa kuin keskiviikkona vielä, mutta kyllä se taas tästä. Tulimme siihen tulokseen, että ensimmäisenä kesänämme haaveilemamme trio voidaan unohtaa, haaveilemme enää siitä yhdestä. Niin ne "haaveet kaatuu, niitä nousemaan en saa." Vieläkö tulee päivä että se ainokainenkin voidaan unohtaa, kun äidin terveys ei kestä enempää rääkkiä. Luoja yksin tietää miten paljon kiinnikkeet ovat lisääntyneet elimistössäni puolessa toista vuodessa, mie en edes tahdo tietää, eikä lääkärini minua suostu leikkaamaan tilanteen vaikeuden vuoksi ja koska leikkaus kuitenkin ärsyttäisi lisää endoa ja lisäisi vain kiinnikkeitä. Leikataan kun on ihan pakko. Vielä ei ole.

Olin pitkään pysynyt poissa Maryleanin synnytyskertomuksesta, tänä aamuna sitten masokisti minussa vei voiton ja luin ja itkin ja luin ja itkin. Olen vilpittömästi onnellinen Maryleanin onnesta. Ei kyse ole siitä vaan nyt on iskenyt se sulku, josta ystäväni kysyi talvella. Että kestänkö toisten lapsia miten hyvin. Nyt raja menee näemmä kiinni, sisäpuolella olevat pienokaiset ja lapset ja nuoret kestän, uusia suloisia palleroita pääni ei kestä.

Olen nyt noin kymmenen vuotta haaveillut äitiydestä, siitä useampi vuosi  mennyt yrittäessä tavalla tahi toisella ja nyt alkaa lähteä järki. Miksi helvetissä minä en voi saada unelmaani, kun tuntuu että ympärillä niin monella haave toteutuu? Mitä pahaa mie olen tehnyt, että miusta ei vieläkään ole tullut äitiä?

Että tämmöistä avautumista tällä kertaa. Vuodatusta jopa.

KMSU, millä sinä jaksat eteenpäin? Mietelauseesi miun decoon on osuva, todella osuva, mutta olen alkanut ajatella, että miula on terveyteni menetettävänä, missä menee raja, etten tee loppu elämästäni kipuhelvettiä... kuka tietäis sen...

Kaunista viikkoa kaikille! Huomenna menemme asuntoja katsomaan, jospas sieltä löytyisi koti meille.